Vuosien ajan ongelmien verbalisointi oli ensimmäinen askel niiden ratkaisemiseen. Amanda Rose, psykologian professori Missourin yliopistossa, kutsui tätä ilmiötä vuonna 2002 ”yhteiseksi pohdiskeluksi” ja kuvaili sitä ilmiönä, jossa keskustellaan toistuvasti muiden ihmisten kanssa omista ongelmista, niiden syistä ja niiden aiheuttamasta stressistä.
Sisällysluettelo
Miksi psykologian mukaan liian paljon puhuminen ongelmista voi pahentaa tilannetta?
”Ainakin länsimaisissa kulttuureissa uskotaan, että puhuminen auttaa tuntemaan olonsa paremmaksi”, Rose kirjoitti, vaikka varoitti, että ”ajatus siitä, että ongelmista puhuminen voi pahentaa oloa, voi tuntua epäloogiselta”. Psykologi Sonya Barber tuki tätä käsitystä äskettäin sosiaalisessa mediassa julkaisemassaan videossa. ”Ongelmien jakamisen lopettaminen on ehdottomasti tehokkain tapa ratkaista ne”, hän sanoi.
Barber varoitti, että jatkuva puhuminen ongelmista voi olla päinvastainen kuin toivottu vaikutus. ”Jatkuva pohtiminen, miksi näin tapahtui, ja jatkuva valittaminen pitävät meidät jatkuvassa negatiivisessa tilassa”, hän korosti. Tilassa, joka sen sijaan, että helpottaisi, ”pahentaa näitä ongelmia”.
Psykologi korosti, että hän ei kiistä kokemusten jakamisen terapeuttista arvoa tietyissä tilanteissa, mutta korostaa, että sen muuttaminen rutiiniksi voi pahentaa stressiä. ”Mihin suuntaamme huomion, sinne suuntaamme myös energiamme”, hän selitti. Tästä näkökulmasta aivot ovat ratkaisevassa roolissa. ”Aivot oppivat seuraamaan tiettyjä polkuja, ja mitä enemmän niitä seuraan, sitä helpommin ne avautuvat”, Barber sanoi.
Aikomus puhua: avainkysymys
Barberille ongelma ei ole itse keskustelussa, vaan keskustelun syyssä. ”Miksi kerron jollekin? Etsinkö ratkaisuja? Yritänkö vain saada ääneni kuuluville? Mitkä aiheet valitsen keskustelun aiheiksi?”, hän kysyy. Tässä mielessä hän päättelee, että ”ongelmien keskustelun lopettaminen, niiden hyväksyminen ja irtipäästäminen voivat joskus olla tehokkaimpia”, mikä on ajatus, joka vastaa laajasti tutkittuja psykologisia käsitteitä.
Monissa elämäntilanteissa konflikti on väistämätöntä. Ei ole väliä kuinka rauhallinen ihminen on, joskus on mahdotonta välttää epämiellyttävää keskustelua tai riitaa ystävän, kämppiksen, kumppanin tai kollegan kanssa.
Kun keskustelut ovat osa ongelmaa
Kuten terapeutti Alicia väittää verkkosivuillaan kliinisen käytännön perusteella, ”hetkellä, jolloin ymmärrät, että mitä enemmän puhut, sitä pahemmaksi ongelma muuttuu, aivan kuin olisit kastellut kasvia lannoitteella, ilmeesi muuttuu hämmästyneeksi”.
Terapeutin mukaan tämä epäonnistuminen johtuu rationaalisen, lineaarisen logiikan soveltamisesta ongelmiin, jotka alistuvat ”epätavalliselle logiikalle”. ”Mitä enemmän yrität käyttää tavanomaista lineaarista logiikkaa, sitä enemmän herätät epätavallista logiikkaa, joka rakentaa ongelman”, hän korostaa. Tästä syystä hän tiivistää lähestymistapansa seuraavasti: ”Jos olen itsepäinen, mutta ongelma ei parane, minun pitäisi lopettaa itsepäisyys, eikä jatkaa itsepäisyyttä ja pyrkiä parempiin tuloksiin.”
Näistä varoituksista huolimatta psykologia tunnustaa myös kokemusten sanallisen ilmaisun hyödyt, jos se tehdään tietoisesti ja kohtuullisesti. Keskustelu luotettavan ystävän kanssa, tunteiden ilmaiseminen kumppanille tai psykoterapeutin puoleen kääntyminen voivat auttaa sinua käsittelemään kokemasi asiat.
Jopa hiljaisuus voi olla strategia.
Muodostuva suostumus ei ole kysymys ”kyllä” tai ”ei” sanomisesta, vaan kysymys mitasta, tarkoituksesta ja toistosta. Kuten Sonya Barber tiivisti: ”Joissakin tapauksissa näiden ajatusten ilmaisemisen lopettaminen voi olla tehokkain ratkaisu”. Tai kuten Hemingway sanoi: ”Puhumisen oppiminen vie kaksi vuotta, mutta hiljaisuuden oppiminen vie kuusikymmentä”.
